Korkeanpaikankammoisen pahin painajainen – ja villi unelma

Myönnän itse, pelkään aika monia asioita. Pakkomielteisesti en pelkää oikeastaan mitään, mutta lievemmin pelkään mm. lentämistä, talvella liukastumista, ahtaita paikkoja, hämähäkkejä ja epäonnistunutta ruokatarjoilua vieraille. Parempi puoliskoni on vuosia haaveillut tandemhypystä – tekemättä se on vielä jäänyt saamattomuuden ja hänen omankin pelkonsa takia (sekä minun pyynnöstäni).

Olin syyskuussa pitkän viikonlopun Roomassa, silloin toteutin ”villin” unelmani ja hyppäsin lentokoneeseen ensimmäistä kertaa moneen vuoteen. Edellinen lentokonereissu taisi olla vuonna 2010… Tiedän, vähän surullista. Jo pelkkä lentokoneeseen nousu aiheutti minulle hermostumista, kutinaa vatsan pohjassa, sekä pelon tunnetta, ja vaikka lento oli suora ja suhteellisen tasainen, pureutuivat kynteni erityisesti nousun aikana penkkiin. Siinä hetkessä mietin; olen vältellyt ulkomaanmatkoja vuosia lentopelkoni takia, vaikka loppujen lopuksi kaikki meni hyvin. Sekunnin sadasosan harkitsin, pitäisikö tästä korkeanpaikan kammosta* päästä kerralla eroon tekemällä jotakin hullua, repäisevää ja shokeeraavaa kuten tandemhyppy.

*kutsun sitä enemmänkin nimellä vaarallisen paikan kammo, koska pelkään korkeutta vain silloin kun koen oloni turvattomaksi; esimerkiksi korkean hotellin ikkunasta töllöttäminen ei tuota minulle vaikeuksia, onhan hotelli sentään tukevilla perustuksilla, mutta lentokoneen ilmassa pysymistä en suostu ymmärtämään.

Tandemhypyssä turvallisuuden tunnetta tuo ainakin hypyssä mukana oleva ammattilainen. Pelkoa voisi lievittää myös ryhmän muut jäsenet, joiden kanssa korkeuksiin noustaan. Olen lähiaikoina tutustunut laskuvarjohyppäämisen tilastoihin ja vahinkoja sattuu äärimmäisen harvoin. Varjoille löytyy varavarjot ja jalat maassa käydään kattava opastus. Pystynkö tähän?

Alan hiljalleen saapua lopputulokseen, että oman elämän jarruttaminen on yksi surullisimmista asioista, mitä ihminen voi tehdä. Kadun tällä hetkellä ainakin sitä, että olen jarruttanut omaa hyvinvointiani stressaamalla turhista asioista, joihin en voi edes vaikuttaa. Kadun myös asioita, joita olen jättänyt tekemättä ja sanoja jotka jäivät sanomatta. Onko vanhuus saavuttanut minut jo lempeässä 22 vuoden iässä, kun puhun jo nyt sujuvasti tunnin verran säästä ja kadun tekemättömiä? Tähän en suostu. Elämäni uusi mantra on ottaa elämä vastaan sellaisenaan, kun se tulee ja keskittyä oikeasti pieniin ihmeisiin. Aion ottaa härkää sarvista ja olla jarruttamatta (autolla aion edelleen ajaa varovasti). Tämä kuvan kaveri kuvastaa aika hyvin sitä tunnetta, kun omat pelot rajoittavat uusien asioiden kokeilua. 

Taidanpa aloittaa valmistautumisen ensi kevään tandemhyppyä varten… Mukaan tarvitsen ainakin nitroja, lämpimät vaatteet, rutkasti rohkeutta ja pari nenäliinaa.

Tutustu tarkemmin tandemhyppyyn.

Netta, freelancer-kirjoittaja