Myönnän itse, pelkään aika monia asioita.
Pakkomielteisesti en pelkää oikeastaan mitään, mutta lievemmin pelkään mm.
lentämistä, talvella liukastumista, ahtaita paikkoja, hämähäkkejä ja epäonnistunutta
ruokatarjoilua vieraille. Parempi puoliskoni on vuosia haaveillut tandemhypystä
– tekemättä se on vielä jäänyt saamattomuuden ja hänen
omankin pelkonsa takia (sekä minun pyynnöstäni).
Olin syyskuussa pitkän viikonlopun
Roomassa, silloin toteutin ”villin” unelmani ja hyppäsin lentokoneeseen
ensimmäistä kertaa moneen vuoteen. Edellinen lentokonereissu taisi olla vuonna
2010… Tiedän, vähän surullista. Jo pelkkä lentokoneeseen nousu aiheutti minulle
hermostumista, kutinaa vatsan pohjassa, sekä pelon tunnetta, ja vaikka lento oli suora ja suhteellisen
tasainen, pureutuivat kynteni erityisesti nousun aikana penkkiin. Siinä
hetkessä mietin; olen vältellyt ulkomaanmatkoja vuosia lentopelkoni takia,
vaikka loppujen lopuksi kaikki meni hyvin. Sekunnin sadasosan harkitsin, pitäisikö
tästä korkeanpaikan kammosta* päästä kerralla eroon tekemällä jotakin hullua,
repäisevää ja shokeeraavaa kuten tandemhyppy.
*kutsun sitä enemmänkin nimellä vaarallisen paikan kammo,
koska pelkään korkeutta vain silloin kun koen oloni turvattomaksi; esimerkiksi
korkean hotellin ikkunasta töllöttäminen ei tuota minulle vaikeuksia, onhan
hotelli sentään tukevilla perustuksilla, mutta lentokoneen ilmassa pysymistä en
suostu ymmärtämään.
Tandemhypyssä turvallisuuden tunnetta tuo
ainakin hypyssä mukana oleva ammattilainen. Pelkoa voisi lievittää myös ryhmän
muut jäsenet, joiden kanssa korkeuksiin noustaan. Olen lähiaikoina tutustunut
laskuvarjohyppäämisen tilastoihin ja vahinkoja sattuu äärimmäisen harvoin.
Varjoille löytyy varavarjot ja jalat maassa käydään kattava opastus. Pystynkö
tähän?
Alan hiljalleen saapua lopputulokseen, että oman elämän
jarruttaminen on yksi surullisimmista asioista, mitä ihminen voi tehdä. Kadun
tällä hetkellä ainakin sitä, että olen jarruttanut omaa hyvinvointiani
stressaamalla turhista asioista, joihin en voi edes vaikuttaa. Kadun myös
asioita, joita olen jättänyt tekemättä ja sanoja jotka jäivät sanomatta. Onko
vanhuus saavuttanut minut jo lempeässä 22 vuoden iässä, kun puhun jo nyt
sujuvasti tunnin verran säästä ja kadun tekemättömiä? Tähän en suostu. Elämäni
uusi mantra on ottaa elämä vastaan sellaisenaan, kun se tulee ja keskittyä
oikeasti pieniin ihmeisiin. Aion ottaa härkää sarvista ja olla jarruttamatta
(autolla aion edelleen ajaa varovasti). Tämä kuvan kaveri kuvastaa aika hyvin
sitä tunnetta, kun omat pelot rajoittavat uusien asioiden kokeilua.
Taidanpa aloittaa valmistautumisen ensi kevään
tandemhyppyä varten… Mukaan tarvitsen ainakin nitroja, lämpimät vaatteet, rutkasti
rohkeutta ja pari nenäliinaa.
Tutustu tarkemmin tandemhyppyyn.
Netta, freelancer-kirjoittaja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti